Suomen sisällä on merkillinen jakolinja niin – maa on jakautunut kahtia. Puhutussa kielessä kuuluu selvä jako itä- ja länsimurteiden välissä, ja nykyisen perimän itä-länsivaihtelu löytyy niin autosomeista kuin tautigeeneistäkin. Lisäksi moni kulttuuritekijä Kelan sairausperustaisista korvauksista leipätyyppien ja veneen ja auran muotojen kautta savupirttien määrään vaihtelee nimenomaan idän ja lännen välillä.
Suomalaisten lempiselitys kahtiajaolle on “Pähkinäsaaren rauhanraja!” Rauha olisi joko jakanut kansan Novgorodin ja Ruotsin alueisiin tuottaen itä-länsierot. Kapinallinen ajatus on, että jo-olemassa ollut kahtiajako olisi määrittänyt rajan sijainnin – rauhan raja olisi laitettu itä-länsirajan päälle.
Keskusteluun ei Pähkinän lisäksi paljon muuta mahdu, ja merkittävä kysymys maassamme on, että MIKSI Pähkinäsaaren rauhanraja tuotti Suomen kahtiajaon niin monella ihmisen monimuotoisuuden osa-alueella. Seuraava keskustelun aihe on, että mitä tämä huonosti dokumentoitu ja mahdollisesti tehty rauhanraja olisi sen aikaisille ihmisille tarkoittanut.
Tuntuisi erittäin oudolta, että yksi rauhan raja – josta rauhan teosta ei ole varmuutta ja jonka rajan sijainnista on monta eri esitystä ja joka rauha olisi joka tapauksessa kestänyt vain 25 vuotta – olisi oikeasti näin merkittävän väestön jakautumisen taustalla. Monitieteinen tutkimusryhmämme päätti ottaa laskennallisen vasaran kauniiseen käteen ja aloittaa tutkimuksen, jonka tekonimenä on Pähkinänsärkijä.
Onko meillä edes uskottavaa lähtökohtaa koko kysymykselle?
- Ovatko kielten, geenien ja kulttuurien itä-länsijaot ylipäänsä toisiaan vastaavia?
2. Sitäpaitsi osuuko Pähkinäsaaren rauhan raja oikeasti itä-länsirajalle?
Suomen jakautuminen kahtia vaikuttaa sinänsä todelta. Mutta sitä, että jakautuminen todellakin samanlaista eri ilmiöiden osalta, eli että osuvatko vaikka kieli- ja geenirajat yhteen, ei ole aineistoperusteisesti tutkittu. Tätä on vain silmämääräisesti arvioitu.
Olemme kaikki nähneet enemmän tai vähemmän impressionistisia karttoja kahtiajaosta, mutta usein käytetty maantieteellinen skaala ilmiöille ei ole antanut oikeutta aineistoille.Yksi ongelma tähänastisissa karttaesityksissä on ollut aineiston yleistäminen laajoille maantieteelliselle alueille: Usein kartoissa väritetään kokonaisia hallinnollisia alueita, mutta vaikkapa kuolleisuus sydäntauteihin tuskin kattaa koko läänin samalla tavoin. Sitä paitsi vanhat läänijaot jo itsessään seuraavat itä-länsijakoa (mikä on sinänsä jännittävää). Ilmiön alueellista laajuutta todellisesti kuvaava kartta syntyisi vaikkapa kuntakohtaista paikkatietoa käyttäen.
Karttojen vertailun vaikeutta lisää sekin, että usein eri ilmiöitä kuvataan erilaisilla tarkkuuksilla: Ehkä sydän- ja versisuonitaudit kuvataan vanhojen läänijakojen mukaisesti, mutta murrerajat ovat pitäjäperustaisia olettaen vielä tiukan rajan idän ja lännen välille.
Ylitimme tämän aineistojen erilaisten resoluutioiden ongelman jäljittämällä pitäjäkohtaiset aineistot kultakin tieteenalalta. Saimme käyttöömme Lauri Kettusen Suomen murrekartastosta (yli) 100 vuotta vanhan pitäjittäin kerätyn murreaineiston, Sini Kermisen ja työryhmän muokkaaman pitäjäkohtaisen geneettisen aineiston nykyihmisistä sekä 1600- ja 1800-lukujen kansankulttuuria kuvaavan kulttuuriaineiston.
Menetelmällinen nerotuksemme oli käsitellä näitä aineistoja populaatiogeneettisin ryhmittelymenetelmin, joiden avulla saimme aineistosta kullekin pitäjälle frekvenssiarvon siitä, kuinka paljon se vaikutti itäiseltä ja kuinka paljon läntiseltä (kuva 1). Olimme testanneet tämän menetelmän käyttökelpoiseksi Kettusen murreaineistolle jo aikaisemmin (Syrjänen ym. 2016).
Saimme samaisen biologisen laskentamenetelmän avulla aineistot yhteismitalliseksi: Lopputuloksena oli kolme aineistoa siitä, että kuinka itäinen tai läntinen kukin pitäjä on kielellisesti, geneettisesti ja kulttuurisesti. Maantieteen paikkatietomenetelmien avulla taas saimme tehtyä kauniit ja datoja tarkasti kuvaavat kartat. No, hyvä lukija, osuvatko itä-länsijaot yhteen vai eivät (kuva 1)?
Kuva 1. Suomen kahtiajako. Geeniaineisto on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen aineisto, joka on Kerminen ym. 2021 -julkaisussa muokattu populaatiogeneettisin laskennallisin menetelmin pitäjäkohtaiseksi tiedoksi siitä, kuinka itäinen tai läntinen pitäjä on. Jos pitäjä on esimerkiksi 70 prosenttisesti itäinen, se on samalla 30 prosenttisesti läntinen. (Kuvassa 2 on käytetty kunkin pitäjän itäisyyslukua eli sinisyyden määrää.) Kielidata on Lauri Kettusen aineistosta (Kettunen 1940), joka on Santaharju ym. (muokkauksessa) niin ikään tuotettu pitäjäkohtaiseksi tiedoksi itäisyydestä ja läntisyydestä. Kulttuuriaineisto on 1600-1800-luvun kansankulttuuriaineistoa (Jutikkala 1959; Suomen Maantieteellinen Seura 1925; Talve 1971), joka on tässä työssä muokattu samoin kuin kieli- ja geeniaineistokin pitäjäkohtaiseksi tiedoksi itäisyydestä ja läntisyydestä. Kuvassa näkyy lisäksi Pähkinäsaaren rauhan rajan sijainti mustalla.
Halusimme tähän asti käytetyn ”silmämunailu”-menetelmän tilaan testata tilastollisesti onko Suomen kielellinen jako oikeasti sama kuin geneettinen tai kulttuurinen. Tähän käytimme mutual information -laskentaa, jossa testataan millä tahansa aineistolla, että jos tunnetaan muuttujan A arvo, niin voidaanko arvata muuttujan B arvo. Tutkimme siis, että kuinka paljon pitäjän itäisyysprosentti vaikkapa kielessä kertoo pitäjän geneettisestä ja kulttuurisesta itäisyydestä (Mutual Information). Oikea vastaus edellä lukijalle esitettyyn kysymykseen löytyi Kuvasta 2! Kielellisestä itäisyydestä voidaan arvata 41 % tarkkuudella pitäjän geneettinen itäisyys ja 51 % tarkkuudella kulttuurinen itäisyys. Geneettisestä etäisyydestä sen sijaa saadaan 59 % tarkkuudella arvio kulttuurisesta itäisyydestä. Toisin sanoen geeni- ja kulttuurirajat ovat samanlaisemmat kuin kieli- ja geenirajat. Yleisesti ottaen rajat osuvat aika hyvin yhteen. Nehän ovat kaikki kaakkois-luoteissuuntaisia, vaikka voisivat olla ihan ristikkäisiäkin.
Kuva 2. Pitäjien geneettinen, kielellinen ja kulttuurinen itäisyys (valkea: itäisyyden frekvenssi on alta 50 %) ja niiden keskinäinen riippuvuus toisistaan mutual information -laskennan mukaan. Ympyröiden väliset harmaat alueet kuvaavat kahden aineiston riippuvuutta toisistaan. Koska ympyrät osuvat päällekkäin geneettinen, kielellinen ja kulttuurinen itäisyys ovat kaikki riippuvaisia toisistaan (MI riippuvuusarvo 41-59%). Ympyröiden koko ja lukuarvot kuvaavat informaation määrää.
Noh, palataan kuvan 1 mustaan viivaan. Osuuko Pähkinäsaaren rauhan raja Suomen itä-länsirajaan? Eri aineistot eivät ole kokonaan päällekkäisiä, joten tutkimme tätä jokaiselle aineistolle erikseen. Käytimme idän ja lännen määrittämiseen kuvan 2. frekvenssitietoja muuttaen aineiston laskennallisista syistä binääriksi: Mikäli pitäjän itäisyysprosentti oli yli 60, se sai arvon 1 eli “on itäinen”. Jos sen itäisyysarvo oli alta 40, se sai arvon 0 “ei ole itäinen”. Pitäjät, joiden itäisyys oli 41-59 % jätettiin pois laskuista, sillä ne ovat “vaihettumavyöhykettä”. Kysyimme, että ovatko pitäjät Pähkinäsaaren rauhan rajan Novgorodin puolella kieleltään/geeneiltään/kulttuureiltaan itäisempiä kuin Ruotsin puolella olevat.
Mutta jos testaamme vain yhden hallinnollisen rajan jakovaikutusta, niin mitä voimme oikeastaan sanoa sen merkityksestä? Otimme vertailun vuoksi mukaan kolme muutakin hallinnollista rajaa. Onko Pähkinäsaaren rauhan rajan merkitys jakajana yhtään sen isompi kuin jonkun muun rajan?
Otimme lukuun myös Täyssinän rauhan rajan, 1500-luvun hiippakuntarajan sekä II ristiretken vaikutusalueen rajan, eli ns. Birger Jaarlin rajan (kuva 3). Entä selittävätkö rajat paremmin murrejakoa kuin geneettistä tai kulttuurista jakoa? Kielten, geenien ja kulttuurienhan ei tarvitse levitä ja kehittyä yhtä aikaa tai samaan suuntaan.
Kuva 3. Tutkimuksessa käytetyt rajat: Toisen ristiretken (ajasta ei varmuutta, ehkä 1250) vaikutusalue eli ns. Birger-jaarlin raja. Tämä sotaretken taustalla oli mahdollisesti uskonnolliset syytä hämäläisten käännyttyä jälleen pakanoiksi sekä tähän liittyvällä hyvä syy ryöstelyyn. Kyse oli myös Suomen alueiden liittämisestä Ruotsiin – rajan länsipuoli tuli siis todennäköisesti Ruotsin alaiseksi ja ruotsalaisasutus alkoi lisääntyä rannikolla. Pähkinäsaaren rauhanraja (1323) jakoi tarinan mukaan Suomen Novgorodin ja Ruotsin alueiksi. Hiippakuntaraja jakaa Suomen Turun ja Viipurin hiippakuntiin, joista jälkimmäinen perustettiin 1554. Turun hiippakunta oli sen sijaan ollut olemassa jo pitkään. Täyssinän rauha (1595) päätti pitkän vihan ja siirsi Ruotsin ja Venäjän rajaa idemmäksi.
Laitoimme kaikki rajat samaan malliin, ja vertasimme laskennallisesti että miten kukin rajoista selittäisi pitäjien alueellista jakautuneesta itäisiin ja ei-itäisiin. Teimme analyysin kieli-, geeni- ja kulttuuriaineistoille erikseen. Tässä kohti Pähkinä särkyi (kuva 4).
Tulos kertoo, että Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella ei ollut sen itämurteisempia pitäjiä kuin länsipuolellakaan. Eikä sen itäisempiä pitäjiä kulttuureiltaankaan. Sen sijaan itäinen genetiikka kyllä oli hieman suurempaa itäpuolella kuin länsipuolella. MUTTA II ristiretken vaikutusalue eli Birger-jaarlin raja kyllä jakaa kielen, geenit ja kulttuurit itäisiin ja läntisiin! Murteiden itäisyyttä ja läntisyyttä selittää kuitenkin vielä Birger-jaarlin rajaa enemmän Turun ja Viipurin hiipakuntien raja.
Kuva 4.
12 kuvaa Suomesta, jossa ensimmäisessä rivissä on neljä murrekarttaa toisessa neljä geenikarttaa ja kolmannessa neljä kulttuurikarttaa. Kussakin on tietä “itäisyyden” sijainnista: sinisten pitäjien itäisyysfrekvenssi on 60-100, keltaisten 0-40. Valkeat pitäjät on jätetty pois analyyseista vaihettumavyöhykkeinä. Kuhunkin murrekarttaan on piirretty yksi tutkituista hallinnollisista rajoista, ja plus-merkki kuvaamaan tilastollista merkitsevyyttä. “Ei” sana tarkoittaa että itäisyyden määrä ei vaihdellut rajan länsi- ja itäpuolten välillä.
Väitämme, että seuraavaksi tarvitsee alkaa juhlia ja tutkia II ristiretken vaikutusalueen Turun ja Viipurin hiippakuntarajan (tai sen edeltävien tapahtumien) merkitystä Suomen ihmisten monimuotoisuuden kehittymisessä. Pähkinäsaari on kaunis ajatus, mutta nähtävästi sen merkitys Suomen kahtiajaolle on vahvasti liioteltu.
On syytä olettaa, että Suomen asukkaiden kahtiajako on kuitenkin vanhempaa perua kuin kristinuskon tulo Suomeen. Arkeologit tietävät, että viljelymenetelmissä oli jo ennen toista ristiretkeä eroa idän ja lännen välillä (kaskiviljely vs peltoviljely). Tiedetään myös, että moni menneitä ihmisryhmiä kuvaava tekijä rajoittuu lounaaseen tai sisämaahan vs. rannikkoon (HuDi julkaisee vielä 2023 aikana (paikka)tietokannan Suomen arkeologisista esinelöydöistä!). Ehkä meidän pitää siis katsoa pitemmälle kuin 800 vuoden päähän taaksepäin etsiessämme Suomen kahtiajaon alkuperäisiä tuottajia.
Analyysimme ei kerro syy-seuraussuhdetta, eli emme väitä että Birger-jaarlin tai hiippakuntien raja olisi tuottanut kahtiajaon. On toki mahdollista, että rajat laitettiin olemassa olevien ihmisten monimuotoisuuden vaihtelun rajoille tai että rajat ylläpitivät (ja vahvistivat?) olemassaolevia väestöllisiä eroja. Rajat ovat voineet erotaa ihmisryhmiä tai – ehkäpä todennäköisemmin – estäneet niiden sekoittumista.
Mutta mistä kahtiajako sitten voisi johtua?
Eri kahtiajakoja verratessa oleellista löytö oli se, että jakolinjat ovat samansuuntaiset kaikilla aineistoilla. Oikeasti kyse ei ole itä-länsijaosta, vaan väestön jakautumisesta koillissuomalaisiin ja lounaissuomalaisiin! Onko näiden rajalla… vuoristo? Iso joki? Muuri? Eli ESTÄÄKÖ joku tekijä kulkemista koillisen ja lounaan välillä? Estämisen lisäksi kyse voisi olla edistämisestä. EDISTÄÄKÖ joku tekijä kulkemista kaakkois-luoteis suunnassa? Tällöin ihmisen liikkuminen ja ihmisryhmien kontaktit kaakkois-luoteissuunnassa olisivat todennäköisempiä kuin koillis-lounaissuunnassa. Mitkä tekijät olisivat olleet ihmisryhmien kontaktien estäjiä ja edistäjiä esihistoriallisena ja historiallisena aikana?
Otimme käyttöön aikaisemmin tekemämme maaston kulkukelpoisuusmallin, jossa Suomen päälle muodostettiin 1 km²:n (1 km x 1 km) ruudukko, ja jokaisessa ruudussa oli tieto ihmisen liikkumiseen vaikuttavista tekijöistä: 1) maanpeitetyypistä, 2) topografiasta, 3) harjuista/reunamuodostumista, 4) vesistöistä/vesireiteistä, 5) vedenjakajista, 6) yhdeksästä hallinnollisesta rajasta sekä 7) keskiaikana muodostetuista teistä. Malliin kuuluu myös tieto siitä, miten nopeasti eri liikkumistyyppejä kuten kävelyä, venettä ja hevosta hyödyntäen maastossa on voitu kulkea (Rantanen ym. 2021). Teimme ruutukohtaisiin arvoihin pohjautuen kaksi eri skenaariota ihmisen kulkupotentiaalista Suomessa: Koko aineisto kertoisi keskiajan jälkeisistä liikkumismahdollisuuksista ja ilman teitä ja rajoja koottu aineisto ennen keskiaikaa ja keskiajan alussa vallitsevista liikkumismahdollisuuksista (Kuva 5).
Kuva 5. Kulkukelpoisuusmallin mukaan ihmisen liikkumisnopeus vaihteli maan sisällä – punaisella alueella liikkuminen oli nopeaa ja keltaisella hidasta. Keskiajalla ja sen jälkeen tiet kehittyivät ja liikkuminen todennäköisesti helpottui. Tiet olivat pääosin itä-länsisuuntaisia, ja todennäköisesti ne lisäsivät juuri itä-länsi-suuntaisen liikkumisen mahdollisuuksia.
Ensin tutkimme ihmisen liikkumisen eli ihmisryhmien välisten kontaktien estäjiä. Ajattelimme, että jos kulkukelpoisuustekijät pitäisivat idän ja lännen erillään, pitäisi niiden välissä olla heikomman kulkemisen alue. Tarkastelimme tarkemmin vain Etelä- ja Keski-Suomen aluetta, ja jaoimme sen murre-, geeni- ja kulttuuriaineistojen rajoja mukaillen itään, länteen ja keskialueeseen. Testasimme laskennallisesti, että olisiko keskialueen huono kulkukelpoisuus voinut ohjata ihmisiä pitämään kontaktiverkostonsa idän ja lännen sisälle. Ennen keskiaikaa (Kuva 5a) idässä kulkija olisi päässyt helpommalla kuin lännessä, mutta keskialueelle mennessä hän olisi kohdannut hieman hidasteita. Länsialueen kulkijan matka sen sijaan ei olisi hidastunut ollenkaan, vaan päinvastoin parantunut itäalueelle mennessä. Tulos ei antanut vahvoja kulkukelpoisuuseroja kolmen alueen välille, mutta kuitenkin lievää osviittaa siitä, että idän puolella elävien ihmisen olisi ollut mahdollista muodostaa helpommin kontaktiverkostoja vaikkapa kylien välillä kuin lännessä. Lännestä kulkemaan lähtevälle ei olisi ollut raskasta kulkea keskialueen läpi itäpuolelle – mutta toisaalta malli antoi ymmärtää, että lännen puolella kaikkinainen kulkeminen olisi ollut hitaampaa.Tästä voisi tehdä ennusteen, että kontaktiverkostot olisivat olleet lännessä alueellisesti rajoittuneempia.
Keskiajan jälkeisellä ajalla eli teiden rakentuessa kulkukelpoisuuserot tasoittuivat idän ja lännen välillä, mikä viittaisi siihen, että itä-länsierot olisivat voineet alkaa tasoittumaan keskiajan jälkeen.
Tutkimme lisäksi ihmisen kulkemisen edistäjiä. Laskimme erilaisia liikkumisnopeusmuuttujia kahdelle skenaarioille: Iihminen liikkuisi a) kahtiajakojen mukaisella linjalla (kaakkois-luoteisakseli) tai b) sen vastaisesti (koillis-lounaisakseli). Kulkeminen oli helpompaa ja nopeampaa nimenomaan jakolinjojen suuntaisesti, eli kaakkois-luoteisakselilla. Tämä tukee ajatusta idän ja lännen erillisistä kontaktiverkostoista: Maaston suuntautuneisuus olisi luonut vanhemmat edellytykset kaakkois-luoteis -suuntaiselle liikkumiselle, jolloin “itä” ja “länsi” tai paremminkin koillisryhmä ja lounaisryhmä olisivat muodostuneet erillisiksi. Koillis-lounais-suuntaisen liikkeen vähäisyys olisi voinut vahvistaa “itä-länsi” eroja pitäen ihmisryhmiä erillään.
Tutkimuksemme ei selvitä kulkukelpoisuuden eri tekijöiden merkitystä, mutta tehokkaimman liikkumisen suuntaa vastaa hyvin mannerjäätikön aiheuttamaa maaston yleistä suuntautuneisuutta Suomessa. Parhaat reitit – niin harjut kuin painanteet, joihin joet ja järvet muodostuivat – muodostuivat jään virtaussuunnan mukaisesti.
Niin, tiedämme että Suomi asutettiin heti jääkauden jälkeen, ja että tässä vaiheessa läntinen Suomi oli ahventen valtakuntaa. Ihminen levisi siis ensin itään. Arkeologisen aineiston mukaan uusia kulttuureita tuli ja kielentutkimuksen mukaan kieletkin tulivat ja menivät, eikä ole välttämätöntä, että kulttuurin mukana tuli aina uusi tai yhtenäinen kieli. MuinaisDNA-aineisto antaa kuitenkin maailmalta vahvan viittauksen siitä, että usein uusi kulttuuriaalto toi myös uutta väestöä, eli että usein uuden arkeologisen kerroksen mukana väestö olisi vaihtunut, mikä tietenkin lisää kielellisenkin uudistuksen mahdollisuutta.
Suomen muinaisDNA-aineisto ei ulotu kauas, mutta sen verran tiedämme että muutoksia tapahtui mittaushistorian ajan (eli rautakauden puolivälistä eteenpäin). Nykysuomalaisten perimä onkin sekoitus eurooppalaista, skandinaavista ja siperialaista alkuperää.
Kulkukelpoisuusmallimme tuottama maaston suuntautuneisuus antaa olettaa, että eri väestökerrokset olisivat liikkuneet todennäköisemmin kaakkois-luoteis-suunnassa ja koillis-lounais- suuntaisia kontakteja välttäen. Tämä tuottaisi ja kerta kerran jälkeen vahvistaisi väestöpohjan jakautuneisuutta Suomessa.
Nykygenetiikassa itäsuomalaisissa on enemmän ns. siperialaista perimää, eli sellaista genomityyppiä, jollaista tavataan erityisesti Siperian sukukieltemme puhujilla ja heidän naapureillaan. Länsisuomalaiset taas ovat saaneet eurooppalaista ja skandinaavista perimää enemmän. Tiedämme, että itämerensuomalaiskielen levitessä Suomeen rautakauden alussa 2000 tai 2500 vuotta sitten ja muodostaessa eteläiseen Suomeen Suomen muinaismurteita, oli paikalla jo-oleva väestö saamenkielistä – ja olipa mukana todennäköisesti myös nyt hävinneitä, ei-uralilaisia kieliäkin. Toisaalta rannikolla germaani- ja ruotsalaisvaikutukset ovat olleet vahvoja, ja keskiajalla Ruotsista tuli suunnitelmallista uudisasutusta läntiseen Suomeen. Voisi siis olla, että läntisessä piirissä germaani- ja ruotsalaisvaikutus olisi tuottanut läntiset piirteet ja läntiset murteet yhdessä itäisten piirteiden kanssa. Idässä taas läntiset piirteet olisivat puuttuneet, ja kontaktikielenä ja kulttuurina olisi ollut varhaiset saamelaiskielten puhujat.
Myöhemmät hallinnolliset rajat olisivat hyvin voineet ylläpitää ja vahvistaa näitä jo-muodostuneita alueellisia eroja. Ja kaiken takana olisi voinut olla viimeisimmän jääkauden aiheuttama maaston suuntautuneisuus ja siitä seuranneet kulkemiseen vaikuttaneet tekijät. Itä-länsi -suuntaisten teiden muodostuminen keskiajalla sen sijaan olisi saattanut lisätä kontakteja koko maan sisällä – herääkin kysymys, että jos ihmisen kielellis-geneettis-kulttuurinen vaihtelu on nytkin suurta, niin kuinka suurta se mahtoi olla ennen keskiaikaa?
****
Enemmän aiheesta pääset kuulemaan 27.9. ihmisen monimuotoisuuden seminaarisarjassa eli Hudi-seminaarissa, klo 11-14, Turun yliopisto, Arcanum ja Luoma-tila
****
Työ on toistaiseksi julkaisematon, mutta Pähkinäsaaren rauhan rajan 700-vuotispäivän kunniaksi julkaisemme otteita työstämme jo nyt. Tutkimus on aloitettu BEDLAN- ja SUGRIGE-työryhmissä, ja on osa Turun yliopiston Ihmisen monimuotoisuus Human Diversity -konsortion aihepiiriä.
Työryhmä on Jenni Santaharju ja Timo Rantanen (jaettu ykköskirjoittajuus), Michael Dunn, Unni Leino, Päivi Onkamo, Elina Salmela, Harri Tolvanen ja allekirjoittanut.
Teksti: Outi Vesakoski, biologian tohtori ja kielentutkimuksen dosentti
Kuvat: Timo Rantanen ja Jenni Santaharju